Kaikki särkyy osuessaan minuun

       Äänet hajoavat

       kosketus haihtuu iholtani

Vain lika ja pahuus jää kirkumaan kasvoilleni

      kirvelemään haavoissani

Suukkoja sormenpäistä sormenpäihin

Peikko herää märkiin aamuihin turkki takkuisena

se kuitenkin rakastaa syksyjä,silloin saa olla synkkä

Peikko kaupungissa, absurdia mutta niin totta

Se yrittää sukia turkkinsa kauniiksi ,kiiltäväksi

Suukkoja, Peikon otsalle, kämmenelle, turkille

Peikko käy terapiassa, kerran viikossa

kertomassa kaupunki elämästään,

kuinka pihan lapset katsovat sitä pitkään

äänistä jotka kuulemma kuuluvat kerrostaloon

Peikko ei käy kaupassa, se ei halua peseytyä

ei aina edes nousta pesästään

silti joka ilta Prinssi ottaa Peikon kainaloonsa

paijaa sen turkkia, näprää varpaita, suukottaa Peikon uneen

Ja Peikko nukkuu, näkee peikkomaisia unia aamuun asti.

Tiesinkö jo syntymässä mitä tämä tulisi olemaan?

Sainko jo silloin kahdet kasvot, heille ja itselleni?

Sekoitinko ne jossain vaiheessa keskenään?

Siksikö tämä on ollut niin vaikeaa.

Näytän heille juuri ne paikat mihin minua sattuu

ja ne iskevät piikkinsä juuri sinne.

Siksikö en aina ymmärrä ilmeitäni?

Miksi nauran silloin kun eniten koskee?

Menikö se jo alusta väärin?

Vai pelkäsinkö vain niin paljon paljastumista

että löin kaiken heidän eteensä,tuossa ottakaa

ja he ottivat, raastoivat ja silppusivat

jättivät sitten yksin kasvojeni kanssa ja minä vain puin ilmeet väärinpäin?

Eräänä päivänä hän päätti alkaa elämään varjossa

Kulkea väärällä puolen tietä

herätä iltaisin ja mennä aamuisin nukkumaan

Kuinka moni huomaisi muutoksen hänen elämässään?

Hän kuvitteli ilmeet kasvoilleen

Miltä hymy näyttäisi yöllä kun kukaan ei katso?

Olisiko se sama?

Pimeässä ei kukaan näkisi hänen varjoaan,

sitä ei olisi, kukaan ei astuisi sen päälle

Varjoissa hän puhdistuisi

ei muita, vain itseään varten.

Minä pistän kaiken palasiksi.

Rikon kaiken sen mihin kosketan.

Minun superkykyni

on hajottaa kaikki

mikä minulle merkitsee.

Ota minut lähellesi

kosketa arpia ihossani

   älä kavahda niiden karkeutta.

Pidä minut siinä;

sylissäsi,vaikka huudan

   kipuani sinuun.

Älä luovu minusta

vaikka et heti ymmärtäisi

   hulluuttani,kaipuutani.

Se määrä rakkauttasi

joka riittäisi huuhtomaan

   Atlannin rannat

Saisi minutkin hetkeksi unohtamaan

mikä satutti niin paljon.

Se haluaa että vihaan sitä.

Se toivoo että satutan sitä.

Se tahtoo kuolla

                 hiljaa kituen.

Sillä on paha olo.

Sillä on kipua sisällä.

Siitä se pitää kiinni

                  ja huutaa nimeäni.

Siinä on liikaa katkeruutta.

Siinä on liikaa pettymystä.

Siitä ei enää tule

                 ehjää ihmistä.

Se kierii epätoivon liejussa,

siellä mihin poljin sen.

Taitoin siltä siivet

                  poltin lupaukset.

Siellä se kiroaa minut.

Ja minä nauran.

Vain koska pelkään

                  muuten itkeväni...

Se en ollut minä.

En minä,

jokin vain tuli luokseni

ja sanoi miten paha minä olen.

Katsoi nauraen vieressä

kun minä itkin sinua,

-itkin sinua tulemaan

Vaikka tiesin ettet sinä tule.

Ja minä taistelin sitä vastaan

mutta se oli voimakkaampi kuin minä.

Se repi minua,

halusi kostaa.

Eikä minulla ollut enää ketään

Eikä ole koskaan ollutkaan.

Miksi minun täytyy aina vain olla,

vaikka en jaksa enää?

Vaikka haluan vain pois,

johonkin missä mustatkin sielut kelpaavat...

Tule,tule

se poika on viiltänyt itsensä!

Tule,

tulkaa kaikki,

se makaa siellä omassa lammikossaan.

Tulkaa,

sen elämä valuu alas portaita.

Juoskaa jo,

se poika on lopettanut kaiken.

Tulkaa,tulkaa,

siellä se poika odottaa;

kalpeat sormet vielä terässä kiinni.

Äiti muistatko sen enkelin

sen pienen kauniin enkelin?

Sen, jolla oli hohtavan valkoiset siivet ja

suloinen hymy?

Muistatko mitä se sanoi,

elämästä?

Että elämä on vain puolet totuudesta.

Äiti tiedätkö sinä nyt sen toisen puolen?

Äiti onko se totuus kaunis?

Otitko sen enkelin viereesi;

eilen,nukkumaan mennessäsi?

Siksikö et herännyt enää?

Tarttuiko sen kultapölyä hiuksiisi?

Ja opitko lentämään uusilla siivilläsi?

Hohtavan valkoisilla?

Puhtailla?

Onko se vaikeaa,äiti

lentää?

Näetkö minut nyt?

Äiti,onko sinun yhtä ikävä?

Äiti,hymyileekö se enkeli vielä?

Jaksaako se yrittää?

Jaksaako se enää lentää?

Valkeilla siivillään

Äiti,jaksatko sinä odottaa

että minäkin tulen?

Opin lentämään?

Minä muutun kiveksi kätesi alla

niin pieni ja kova en ole koskaan ollut

minä vedän polvet leukaani.

Minä olen kivi

kova ja kylmä

eikä kukaan halua koskea.

Sinun kätesi jää.

Ja minä vihaan sinua.

Minä rakastan sinua.

Arpia, syyliä, näppyjä

ryppyjä, läskiä, selluliittia

harmaata, mustaa

Siinä minä olen.

Kyllä minä nauran

Kyllä minä puhun

Kyllä,kyllä minä kerron tarinoita,vitsailen.

-Mutta kun olen yksin;

Minä vihaan!

Minä murhaan!

Minä syljen!

Minä en itke.

-Ahdistavaa,sinä sanot

luettuasi sanani

Et avaa niitä uudestaan.

En edes ymmärtänyt jättäneeni

tuskani niille sivuille.

Hennoille,valkoisille lehdille

Jaettavaksi muille

itseltäni pois.

Epäreilua;

ettei ikinä ole hyvin

riittävän kauan

että lakkaisi pelkäämästä,

odottamasta seuraavaa iskua.

Jonain päivinä olen kateellinen sinua hoitaville ihmisille:

Saavat tulla luoksesi

koska haluavat.

Kun minun täytyy pyytää lupa.

Sairaalan steriili tuoksu tullut tutuksi monta kertaa

Enää en eksy käytävillä.

Hymyilen hoitajille

Pienille,vaaleille

isoille,iloisille

Jaksavat olla kaikki päivät

kun minulle tunti on liikaa.

Näinä viikkoina kun olet poissa

Nukutan itseni sohville.

Makuuhuoneen ovi auki

hengitys höyrystyy.

Kuinka huone muuttuu kylmäksi ja vieraaksi

kun olen yksin.

Niin monta kertaa nielen itkuni

joka yrittää vääriin aikoihin,

vääriin paikkoihin

Niin monta kertaa

että pelkään jo seuraavaa itkua joka tulee

100 desibelin voimakkuudella.

Minä sanoin ne sanat.

Annoin niiden paeta huuliltani

Satutin sinua tietämättäsi

Saastainen nainen

paha,paha

houkutuksille altis,

vain ihminen.