Kaikki särkyy osuessaan minuun

       Äänet hajoavat

       kosketus haihtuu iholtani

      

Vain lika ja pahuus jää kirkumaan kasvoilleni

      kirvelemään haavoissani

Suukkoja sormenpäistä sormenpäihin

Peikko herää märkiin aamuihin turkki takkuisena

se kuitenkin rakastaa syksyjä,silloin saa olla synkkä

Peikko kaupungissa, absurdia mutta niin totta

Se yrittää sukia turkkinsa kauniiksi ,kiiltäväksi

Suukkoja, Peikon otsalle, kämmenelle, turkille

Peikko käy terapiassa, kerran viikossa

kertomassa kaupunki elämästään,

kuinka pihan lapset katsovat sitä pitkään

äänistä jotka kuulemma kuuluvat kerrostaloon

Peikko ei käy kaupassa, se ei halua peseytyä

ei aina edes nousta pesästään

silti joka ilta Prinssi ottaa Peikon kainaloonsa

paijaa sen turkkia, näprää varpaita, suukottaa Peikon uneen

Ja Peikko nukkuu, näkee peikkomaisia unia aamuun asti.

Tiesinkö jo syntymässä mitä tämä tulisi olemaan?

Sainko jo silloin kahdet kasvot, heille ja itselleni?

Sekoitinko ne jossain vaiheessa keskenään?

Siksikö tämä on ollut niin vaikeaa.

Näytän heille juuri ne paikat mihin minua sattuu

ja ne iskevät piikkinsä juuri sinne.

Siksikö en aina ymmärrä ilmeitäni?

Miksi nauran silloin kun eniten koskee?

Menikö se jo alusta väärin?

Vai pelkäsinkö vain niin paljon paljastumista

että löin kaiken heidän eteensä,tuossa ottakaa

ja he ottivat, raastoivat ja silppusivat

jättivät sitten yksin kasvojeni kanssa ja minä vain puin ilmeet väärinpäin?

 

Eräänä päivänä hän päätti alkaa elämään varjossa

Kulkea väärällä puolen tietä

herätä iltaisin ja mennä aamuisin nukkumaan

Kuinka moni huomaisi muutoksen hänen elämässään?

Hän kuvitteli ilmeet kasvoilleen

Miltä hymy näyttäisi yöllä kun kukaan ei katso?

Olisiko se sama?

Pimeässä ei kukaan näkisi hänen varjoaan,

sitä ei olisi, kukaan ei astuisi sen päälle

Varjoissa hän puhdistuisi

ei muita, vain itseään varten.

Minä pistän kaiken palasiksi.

Rikon kaiken sen mihin kosketan.

Minun superkykyni

on hajottaa kaikki

mikä minulle merkitsee.